Pohdintoja perhetragediasta

 

Suku on kummallinen asia. Se on monelle meistä ylpeyden aihe. On hienoa lausua oma sukunimensä ja samalla esitellä oman taustansa. Kuuluminen sukuun vahvistaa omaa identiteettiä ja lisää omanarvon tunnetta. Monet sen sijaan saattavat kokea oman sukunsa rasitteena, jonka haluaisi jättää taakseen. Tuntuu hyvältä, jos voisi harhauttaa toiset niin, että he eivät tietäisi, mistä suvusta tulen. Uusi sukunimilaki auttaa tässä, kun se antaa huomattavan paljon mahdollisuuksia käyttää sukunimeä, josta omaa sukua ei voi tunnistaa. Myös yksilöllisyyttä korostava aikamme voi houkutella uskomaan siihen, että yksilö on jotakin niin ainutlaatuista, että hänen riippuvuutensa sukutaustasta on hyvin ohut.

Mutta kun erehtyy selaamaan suvun vanhaa valokuva-albumia ja vilkaisee sen jälkeen vaikkapa vain vahingossa peiliin, huomaakin, että minulla on kummallisesti yhdennäköisyyttä jonkun valokuvissa esiintyneen henkilön kanssa. Omasta biologisesta taustasta ei pääse eroon. Meidän ruumiimme ei unohda perimäänsä.

Biologisen perinnön lisäksi kannamme mukanamme paljon muutakin perittyä. Meidän mukanamme kulkevat edellisten sukupolvien elämänhistorian vaiheet ja niihin liittyvät kokemukset. Suvussa tapahtuneet menestykset ja onnistumiset on helppo kuljettaa mukanaan ja niistä on mukava mainita.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun jossakin vaiheessa perhettä on kohdannut vastoinkäyminen, joka on niin suuri, että se koetaan uhkaavaksi? Perhe saattaa tässä tilanteessa kääntyä sisäänpäin ja ruveta peittelemään tapahtunutta. Häpeällistä epäonnistumista aletaan salailla. Koetaan, että tässä tilanteessa perheen kunnia on vaarassa ja sitä on suojeltava. Uskotaan siihen, että salailemalla häpeä häipyy.

Viime vuosina olen ollut tällaisten kysymysten ja pohdintojen äärellä. Omaa sukuani on kohdannut tällainen vastoinkäyminen, jota parhaiten voisi ehkä kuvata sanalla perhetragedia. Vesilahden Hoppu-suvun Sorrin haaran sukukirja kertoo tästä omalla tavallaan sivulla 22 olevassa taulussa 24. Siinä kerrotaan, että isovanhemmillani Kustaa ja Amanda Sorrilla on ollut tytär, jonka nimi on ollut Aune Kyllikki. Hän on syntynyt v. 1910 ja kuollut v. 1915, vähän yli 4-vuotiaana. Pelkästään nämä tiedot kertovat, että Aunen kuolema on ollut järkytys vanhemmille. Vain pari vuotta sitten sain tietää, että kuolema oli johtunut Aunea kohdanneesta onnettomuudesta.

Kustaan ja Amandan perheessä onnettomuudesta tuli vaiettu aihe. Aunesta ja hänen lyhyeksi jääneestä elämästään ei kerrottu omassa lapsuuden (Aimon) perheessäni lainkaan. Aune ei ollut olemassa, mutta jälkeenpäin olen huomannut, että hän oli omalla tavallaan ja vaikutti meidän perheemme elämään.

Olen kirjoittanut tästä Vartija-lehteen artikkelin. Se on luettavissa tästä linkistä:

https://www.vartija-lehti.fi/perhetragediasta-pappeuteen-perhehistoriaa-isoisan-kirjeen-pohjalta/ 

PERHEPÄIVÄ SUKUYHTEYDEN VAHVISTAJANA. - Filippiiniläinen idea suomalaisena sovelluksena

Oli kesän kuumin viikonloppu ja pihamme täytti iloinen puheensorina, nauru ja lasten huudahdukset. Kuulosti siltä, että jotain hauskaa oli tapahtumassa. Niin, tätä viikonloppua olikin jo vuosi odotettu. Mistä siis oikein oli kysymys?

Kysymykseen voi vastata vain menemällä muutaman vuoden taaksepäin. Olin silloin täyttämässä ”pyöreitä vuosia” ja keskustelin vaimoni Päivin kanssa siitä, millä tavoin tätä juhlaa vietettäisiin. En oikeastaan halunnut ”juhlia”, sillä pelkäsin, että juhlistani ja muistamisesta voisi tulla joillekin velvollisuus. Ajatus on minulle vastenmielinen. Siksi ehdotin, että juhlan sijasta vietettäisiin ”perhepäivä”, jossa kaikki lapseni olisivat mukana perheineen. Ajattelin, että tässä olisi minulle paras mahdollinen lahja.

Idea perhepäivästä on peräisin Filippiineiltä, jossa pidetään monin tavoin huolta perheyhteyden säilymisestä ja lujittumisesta. Eräänä tapana oli perhepäivien järjestäminen. Silloin perheenjäsenet kokoontuivat aterioimaan ja viettämään aikaa yhdessä. Kokoontumisen syynä oli vain tarve olla yhdessä ja se oli tärkeää.

Ihastuimme tähän perhepäivän malliin, kun asuimme Filippiineillä neljä vuotta.  

Lähdimme siltä pohjalta suunnittelemaan omaa kesäistä tapahtumaamme. Yhdessä ruokailu ja kahvittelu olivat mielestämme itsestään selviä ohjelmanumeroita. Samoin tietysti saunominen ja uiminen. Järvenrantapaikkamme antaa tähän hyvät mahdollisuudet.

Vaimoni oli sitä mieltä, että yhdessäoloon pitää saada jotakin toiminnallista: leikkejä, pelejä tai liikuntaa. Itse olin aluksi epäluuloinen ja ajattelin, että tokkopa nämä aikuistuneet poikani ja heidän vaimonsa lähtevät leikkiin mukaan. Mutta suostuin sitten kuitenkin kokeiluun. Urheilulajiksi valitsimme lentopallon, joka ei ole lajina tuttu kellekään pojistani, mutta kylläkin minulle jo lapsuudesta lähtien. Nyt toimittiin isän ehdoilla eikä lasten harrastusten mukaan

Ensimmäinen perhepäivämme sujui iloisessa ilmapiirissä. Lentopallon pelaaminen oli hauskaa. Nuorin lapsenlapsistani harrastaa jalkapalloa ja halusi, että sitäkin pelataan. Siispä pelasimme koko porukka ja antaumuksella. Vaimoni oli pannut parastaan kokkaamisessa. Niinpä saimme pelien välillä nauttia herkullisista pöydän antimista. Kun päivän lopuksi vielä saunottiin, kaikki oli kohdallaan. Olimme saaneet karistaa hetkeksi aikuisuuden taakan hartioiltamme, olla leikkiviä lapsia ja nauttia yhdessä olosta.

Kun lähdön aika tuli, eräs pojistani sanoi, että tehdään tästä perhepäivästä perinne. Muut olivat samaa mieltä. Siitä käynnistyi perhepäivien traditio. Vietämme perhepäivää joka kesä. Ajankohta varataan jo kevättalvella. Kaikki haluavat olla mukana. Ohjelmakin kulkee lähes samaa rataa. Kaksi muutosta on vuosien kuluessa tapahtunut. Yhden päivän tapahtuma on venynyt kahteen päivään ja joukko on vain kasvamaan päin, kun lapsenlapsetkin ovat aikuistuneet ja yksi vävykandidaattikin on jo tullut mukaan. Niinpä tänä kesänä pihamaamme näyttikin illalla partioleiriltä telttoineen.

Olen iloinen perinteestä, jonka olemme löytäneet. Siihen on montakin syytä. On tärkeätä, että saamme molemmat, puolisoni ja minä tavata lapsiani ja heidän perheitään ajan kanssa ja muutoinkin kuin vain yhdessä istumalla. Yhdessä tekeminen lähentää. Tällainen vapaa kohtaaminen avaa ovia myös lasten ja heidän perheidensä keskinäiselle yhteistyölle ja yhteydelle. Tapaamisissa on myös kulttuurista monipuolisuutta, sillä joukkoomme kuuluu filippiiniläinen miniä. Hänelle perhepäivä tuo kotoisen tuulahduksen.

Perhepäivä tekee kouriintuntuvaksi sen, että me emme ole vain irrallisia yksilöitä, vaan taustallamme on yhteiset juuret, joiden varassa me kasvamme. Kahvipöytäkeskustelut ovat tärkeä osa sisältöä. Kahvikupin yli on luontevaa kertoa tarinoita meidän suvustamme. Nämä tarinat ovat sekä hauskoja että myös traagisia. Monenlaiset tunteet ovat niissä liikkeellä ja siksi ne myös koskettavat.

Koen itse, että minulla on oman sukupolveni edustajana tehtävä kertoa seuraaville sukupolville omista vanhemmistani, isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, niin pitkälle kuin tietoa riittää. Tässä ei kukaan voi astua minun sijaani. Lapset ja lapsen lapset voivat tätä tietoa käyttää hyväkseen oman identiteettinsä vahvistamisessa.

Juuret Vesilahdessa. Sukututkimusseminaari 7.7.2019

Osallistuin Vesilahden seudun sukututkimusseuran järjestämään seminaariin viime viikonvaihteessa. Kerron tässä terveisinä ajatuksia, joita seminaari herätti minussa.

Vesilahden kunnan elinvoimapäällikkö Ilari Virtanen toi Vesilahden kunnan tervehdyksen. Hänen puheenvuoronsa ei ollut muodollinen, viran puolesta esitetty tervehdys. Ilari Virtanen onnistui nimittäin puhuttelemaan kuulijoitaan. Hän liitti sukututkimukseen ajatuksen sukujen sisällä punaisena lankana kulkevasta rakkaudesta. Rakkaus on perheitä, sukuja ja koko elämää ylläpitävä voima. Sukututkimus siis askartelee aina rakkauden todellisuuden kanssa.

Esitin Ilari Virtaselle toiveen, että Vesilahden kunta antaisi sukuseurojen toimintaan enemmän tukea. Tällaista apua toivotaan esimerkiksi arkistojen säilytystilojen muodossa. Tämän viestin Virtanen lupasi viedä eteenpäin kunnan hallinnossa. Palaamme asiaan neuvotteluissa.

Sukututkimusseuran puheenjohtaja Riikka Piiroinen kertoi DNA-tutkimuksen mahdollisuuksista sukututkimuksen uutena muotona. Esitys antoi havainnollisen kuvan siitä, millaisiin kysymyksiin tällä tutkimuksen muodolla voidaan vastata. Useat sukuseurat ovat käyttäneet DNA-tutkimusta hyväkseen. Tämän tutkimuksen käyttötapoja on nähdäkseni kaksi päälinjaa. Joku henkilö saattaa etsiessään esivanhempiaan saada hyötyä DNA-tutkimuksesta. Myös laajempi suku voi löytää tätä tutkimusmenetelmää käyttäen sellaista uutta tietoa suvun vaiheista, jota muuten ei ole saatavissa.

Keskustelussa nousi esille myös DNA-tutkimukseen liittyviä kysymyksiä. Eräs niistä on tietojen luottamuksellisuuden säilyminen, kun yksityiset, kaupalliset yhtiöt hallitsevat tutkimusmarkkinoita. Toinen ongelma on DNA-tutkimuksen kallis hinta. Se voi nousta yhden henkilön kohdalla 1000,- eur. Jos tästä ollaan Hoppu-suvun piirissä kiinnostuneita, voitaisiin perustaa erillinen DNA-tutkimusprojekti, johon kerättäisiin rahaa lahjoituksina. Yhden henkilön testaamisella saataisiin ilmeisesti huomattava määrä tietoa, joka koskee koko sukua.

Ira Vihreälehto käsitteli esityksessään sukututkimuksen psykologista merkitystä. Keskeisenä ajatuksena oli se, että yksilö oppii käyttäytymiseensä, ajatteluunsa ja tunne-elämäänsä mallit omalta perheeltään ja suvultaan. Kaikki tämä pohjautuu vielä suvun yhteiseen biologiseen perimään. Näin mukanamme kulkee valtava määrä suvulta saatua pääomaa esimerkiksi erilaisina lahjakkuuksina, käyttäytymistapoina. parisuhteen ja vanhemmuuden malleina. Tässä suvulta saadussa ”pääomassa” on paljon myönteisiä, ihmisen omaa kuvaa tukevia asioita. Toisaalta suvun piirissä voi kulkea myös asioita, joista vaietaan. Ne taas aiheuttavat häpeää ja ahdistuksen tunteita.

Kun tutustuu sukuunsa ja sen historiaan, tutustuu myös samalla omaan itseensä. Kun tuntee itseään, elämä on luontevampaa ja voi paremmin ymmärtää ja hyväksyä myös omat piirteensä.

Jaakko Niemisen esitys oli koskettava kuvaus ”kadonneen isoisän metsästyksestä”. Hänessä heräsi aikuisiällä halu löytää isänsä isä, josta ei koskaan puhuttu. Yhdessä sisariensa kanssa hän etsi eri sukututkimuksen menetelmiä sitkeästi käyttäen isoisäänsä ja lopulta löysikin hänet ja myös velipuolensa. Molemmat olivat jo kuolleet. Kadoksissa ollut osa juurista oli kuitenkin löytynyt.

Seminaari tarjosi Vesilahden sukuseuroille mahdollisuuden esitellä omaa aineistoaan, kuten HoppUutiset-lehteä ja sukututkimuskirjoja. Samalla sain tavata suvun jäseniä ja kuulla mielenkiintoisia sukuun liittyviä tarinoita. Samalla kuulin myös palautetta toiminnastamme. Tämä oli kaiken kaikkiaan hyödyllinen ja kiinnostava seminaari.

Sukulaisia tapaamassa Cebulla

Palasin viikko sitten hyvin ainutlaatuiselta matkalta Filippiineiltä. Olen vaimoni Päivin kanssa asunut siellä 2010-luvun alkupuolella yhteensä n. neljä vuotta. Syynä tähän on ollut vaimoni työ. Mutta nyt lähdimme matkaan hyvin erilaisesta asetelmasta. Menimme tapaamaan sukulaisia.

Nuorin poikani Jaakko vieraili luonamme Filippiineillä kahteen otteeseen, ja miten ollakaan toisella kerralla hän tapasi Ms. Jenny Undalocin. Siitä alkoi seurustelu ja edestakaisin matkustelu Filippiinien ja Suomen välillä. Avioliiton Jaakko ja Jenny solmivat neljä vuotta sitten. Hääjuhlat pidettiin Suomessa. Kun matka Suomeen on monimutkainen ja kallis, Jennyn vanhemmat eivät voineet osallistua hääjuhlaan.

Lähdimme matkaan ennen kaikkea tapaamaan Jennyn vanhempia. He asuvat Cebun saarella Pinamungahanin provinssissa. Vuokrasimme Cebu City:stä auton, ajoimme vuorien rinteillä kiemurtelevaa tietä pitkin jonkun verran alle sata kilometriä. Sitten käännyimme kapealle tielle, joka oli kivinen ja karu, varsinkin kun yritti ajaa vaurioittamatta auton pohjaa. Viiden kilometrin matka kesti yli puolituntia.

Mutta sitten edessämme olikin yhtäkkiä siisti ja viehättävä talo kauniilla vuoren rinteellä. Isäntäväki oli tehnyt valmisteluja ”viimeisen päälle”. Filippiiniläiseen tapaan iso sika oli teurastettu ja grillattu avotulella. Se oli merkki suuresta juhlasta. Muutenkin pöytä notkui herkkuja.

Paikalla olivat Jennyn vanhempien lisäksi hänen sisarensa ja veljensä perheineen. Kauaa emme pöydässä ehtineet istua, kun seuraamme tulla tupsahtivat myös Jennyn serkut perheineen. Myöskään naapurit eivät malttaneet olla poissa, vaan tulivat joukolla katsomaan ”länsimaiden ihmeitä”.

Puheensorina oli juhlassa melkoinen. Vaimoni Päivi keräsi ihastuneita huudahduksia puhumalla ainakin jossakin määrin cebuanoa. Minäkin sain jonkun verran pisteitä, kun osasin laskea cebuanoksi yhdestä kymmeneen. Meidät myös arvioitiin ”kiireestä kantapäähän”. Saimme hyvin imartelevia lausuntoja iästämme. Kuulimme olevamme huomattavasti papintodistuksen lukemia nuorempia. Päätimme luottaa heidän arviointeihinsa.

Talon pihalta katselimme alapuolellamme laaksossa olevia peltoja. Undalocit ovat hyvin tavallinen filippiiniläinen maanviljelijäperhe. Heillä on omaa peltoa. jolla viljellään riisiä. Se vaatii kovasti käsityötä. Satoa korjataan kolme kertaa vuodessa. Sillä perhe tuottaa elantonsa. Niin ja onhan talossa omia banaanipuitakin. Ne eivät ole näitä markettien mauttomia vaan auringon loppuun saakka kypsyttäneitä maukkaita banaaneita.

Istuessani pihalla Jennyn isän kanssa ajattelin. että tässä on nyt kaksi talonpoikaissuvun edustajaa. Undalocien pellot tulevat suvun perintönä edellisiltä sukupolvilta. Minun sukujuureni ovat isäni osalta syvällä Vesilahden Hinsalan talonpojissa. Tässä siis kaksi talonpoikaissukua solmi yhteyden, toinen tulee Kaakkois-Aasian lämmöstä toinen taas Pohjolan pakkasista.

Isoisäni Kustaa Sorri ei varmasti koskaan voinut kuvitella, että hänen lapsenlapsen lapsensa solmisi avioliiton filippiiniläisen kanssa. Tuskin hän edes tiesi tällaisen kansan olemassa olosta. Siitä tuskin kerrottiin Hinsalan kiertokoulussa. Mutta juuri tällaista elämä tänä päivänä on. Etäisyyksien ja kulttuurien rajat ovat murtumassa.

Mitä tämä meille merkitsee? Kulttuurien erilaisuus on melkoinen haaste. Avioliitto yli kulttuuri- ja kielirajojen vaatii paljon puolisoilta. Tarvitaan kykyä paneutua toisen ajatusmaailmaan ja kykyä ymmärtää. Siinä joutuu tutkistelemaan myös sitä, mistä oma elämä nousee. Vasta siltä pohjalta voi toisen erilaisuutta ymmärtää.

Tässä erilaisuuden kohtaamisessa on myös mahdollisuus uuden luomiseen. Siinä voi syntyä jotain sellaista, jota koskaan ennen ei ole ollut. Tällainen kohtaaminen haastaa myös siihen, että omat juuret on tunnettava. Globalisaation voimistuessa saattaa käydä niin, että oman suvun merkitys kasvaa entistäkin suuremmaksi.

Näkökulmia uskonnollisuuteen Filippiineillä

Länsimaalainen kohtaa Filippiineille tulessaan monia ylläviä asioita. Eräs näistä on se, että ihmiset ovat kovin uskonnollisia. Kun astuu taksiin ei aina tiedä, onko kuljettajan edessä kojelauta vai kotialttari. Rukousnauha saattaa killua peilisssä. Pyhimyksen kuvat voivat koristaa tuulilasia. Länsimaalainen huolestuu liikenneturvallisuudesta. Taksikuskin mielestä pyhimysten kuvat takaavat turvallisuuden.

Usko kuuluu myös kaupankäyntiin. Se tulee vastaan varsinkin, kun lähtee ostoksille suurista kauppakeskuksista vähän syrjemmälle basaarikauppoihin. Mieleeni on jäänyt varsinkin eräs kauppamatka Metro Manilassa Edsan varrella sijaitsevan Greenhillin markkinoille. Satuimme olemaan aamun ensimmäiset asiakkaat. Kun maksoimme kauppasumman, myyjä otti setelin hellästi käteensä ja siunasi sillä myyntipöydän tuotteet sivellen niitä setelillä. Myyjä kertoi, että päivän ensimmäinen seteli on onnen seteli, joka antaa siunauksen ja vauhtia kaupankäyntiin.

Näitä tarinoita filippiinojen uskonnollisuudesta riittää. Kun muutimme v. 2009 muutamaksi vuodeksi Filippiineille, jouduin hämmennyksen valtaan, kun ympäröivä kulttuuri poikkesi niin paljon siitä, mihin olin tottunut. Selvittääkseni "päätäni" tein pienen löytöretken filippiiniläistä historiaa, kulttuuria ja uskontoa käsittelevään kirjallisuuteen. Tulos tästä ajatusmatkasta on julkaistu Aikakauslehti Vartijassa nro 1/2017. 

http://www.vartija-lehti.fi/vartija-1-2017/

Uusi kirja avioerosta ja uskosta

Aikakauslehti Vartija on julkaissut kirjani  ”Avioero ja pappi”. Se käsittelee kristillisen avioliittokäsityksen ja avioeron välistä ristiriitaa. Ajattelen, että kirjan aiheesta on kirkossa pitkään vaiettu. Pappien avioeroja on pidetty häpeällisinä, ja niitä on pyritty peittelemään. Juuri siksi haluan nostaa tämän aiheen esille. Avioeroja käsitellään julkisuudessa usein kaavamaisesti ja syyllistäen. Pyrin kirjassani avaamaan toisenlaisen, ymmärtävän näkökulman aiheeseen ja ihmisiin.

Kirjan lähestymistapa ei ole ensisijaisesti ideologinen tai opillinen. Sen sijaan konfliktia tarkastellaan yksilöiden näkökulmasta. Kirja on luonteeltaan yleistajuisesti kirjoitettu raportti laadullisesta ja narratiivisesta tutkimuksesta. Kirjan keskeisin osa on kahdeksan, nimettömänä esiintyvän papin kertomukset omasta avioerostaan. Ne pohjautuvat pappien omiin essee-kirjoituksiin ja haastatteluihin.

Papit ovat pappislupauksessaan sitoutuneet toimimaan seurakuntalaisten esikuvana. Kirkko on vuosisatojen ajan pyrkinyt lujittamaan ja puolustamaan avioliitto-insituutiota. Avioero on näin ollen haaste, joka koskettaa sekä papin ammattia että hänen uskonnollisia näkemyksiään. Kirjan kertomuksissa papit selvittelevät avioeroonsa vaikuttaneita syitä, omaa uskonnollista ja psykologista prosessiaan sekä avioeron vaikutuksia yhteisöihinsä. Kertomukset jaotellaan kahteen ryhmään sen mukaan, onko kertoja ollut itse aloitteen tekijä avioerossa. Ryhmät nimetään ”Avioeron vapauttamiksi” ja ”Avioerosta selviytyneiksi”. Kummankin ryhmän avioeroprosessin vaiheet kuvataan tutkimuksessa. Edelliseen ryhmään kuuluvat kokevat eronsa keskeisesti osana persoonallisuuden kasvua ja itsenäistymistä. Jälkimmäisen ryhmän jäsenien avioeroprosessissa olennaista on kamppailu pärjäämisestä elämänmuutoksessa.

Erääksi tutkimuksen polttopisteeksi mudostuu kirkon ja monien muiden uskonnollisten yhteisöjen hellimä käsitys elinikäisestä avioliitosta. Tämä uskonnollis-moraalinen käsitys normittaa seksuaalielämän avioliiton sisällä tapahtuvaksi. Uskonnollisissa yhteisöissä ajatellaan usein, että tiukat seksinormit tukevat avioliittoinstituutiota. Tämän tutkimuksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että niiden vaikutus kääntyy tarkoitustaan vastaan. Ne olivat kertojien kokemuksen mukaan pikemminkin altistaneet avioerolle. Sen sijaan elinikäisen avioliittokäsityksen seksuaalinormit antoivat tukea uskonnollisissa yhteisöissä tavahtuvalle eronneiden leimaamiselle ja sosiaalisen häpeän tuottamiselle.

Olen itse pappi ja kokenut avioeron pitkän avioliiton hajottua. Olen myös avioitunut uudelleen. Nämä omat kokemukset ovat antaneet minulle perspektiiviä ja ymmärtämystä eronneiden pappien elämän tilanteeseen.

Kirjani on e-julkaisu ja se on julkaistu osoitteessa http://www.vartija-lehti.fi/avioero-ja-pappi/

Talvisodan hengessä Kiinaa vastaan?

Suomi ja suomalaiset ovat ponnahtaneet  aina silloin tällöin esiin näiden muutamien vuosien aikana, jotka olen Filippiineillä ollut. Useimmiten se on ollut yllätys. Tavallisinta on se, että filippiinot eivät tiedä tuon taivaallista Suomesta. Helpointa oli puhua Suomesta silloin, kun Nokia oli kännyköiden ykkösmerkki. Monelle filippiinolle Suomi on ollut ”Nokia Country”. Mutta ei ole enää.

Filippiinomiehet ovat kiinnostuneita naiskauneudesta, ja sitähän meillä suomalaisilla on runsaasti tarjolla. Armi Kuusela on painunut unohtumattomasti monen ikääntyneen  filippiinomiehen (Senior Citizen) mielen syvyyksiin. Olen tavannut sairaalassa ollessani täkäläisen lääkärin, joka seuraa jatkuvasti suomalaisia missikisoja ja tietää jokaisen Suomen Missiksi valitun nimeltä ja ulkonäöltä. Hoitaessaan minua hän pohti paitsi minun diagnoosiani, myös ketä suomalaisista misseistä vaimoni muistuttaa. En muista vertailevan tutkimuksen lopputulosta, mutta diagnoosini kyllä.

Eräänä lämpöisenä helmikuun iltana olimme ilmaiskonsertissa oman kylämme, Salcedo Villagen, puistossa. Esiintyjänä oli Filippiinien filharmoninen orkesteri. Nautittavia esityksiä tyynen illan lämmössä ja pimeydessä. Ohjelmiston yllätys oli Sibeliuksen Finlandia, jonka orkesteri soitti herkällä ja hienolla tavalla. Jos koskaan, niin silloin tunsin itseni suomalaiseksi ja olin siitä ylpeä.

Tänä keväänä Suomi on tullut yllättäen vastaani kolmesti levikiltään laajan Philippine Daily Inquirer:in artikkeleissa. Ensin Neni Cruz kirjoitti ihaillen suomalaisesta opetusjärjestelmästä, myös opettajien kunnollisesta palkkauksesta (blogi 8.2.15). Kirjoituksesta kuului huokaus: Olisipa meillä tällaista. Mutta kun ei ole.

Sitten Edwin de Leon kirjoitti korruptiosta, rikollisuudesta ja muista yhteiskunnan mätäpaiseista ja väitti, että uskonto aiheuttaa tällaista harmia. Kun uskonnosta päästään eroon elämän laatu paranee. Esimerkiksi hän otti Skandinavian maat, joissa hänen mukaansa ateismi on jo vallalla ja elämä hyvää. Oikaisin väärinkäsityksiä mielipidekirjoituksellani (blogi 30.3.15). Tästä Edwin loukkaantui.

Torstain aamukahvit olivat mennä väärään kurkkuun, kun avasin päivän lehden mielipidekirjoitusten sivulta. Emeritustuomari Edmundo Escalante kirjoitti otsikolla “History shows what small nations can do.” Etelä-Kiinanmeren (tai Länsi-Filippiinien meren) saaria koskevasta kiistasta ja kehotti varustautumaan sotaan Kiinan kanssa. Siinä hän esitti muutamia toimenpiteitä puolustusvalmiuden parantamiseksi.  Tällaisia olivat mm. reservin upseerien harjoitukset. Myös muut reserviläisvoimat olisi aktivoitava ja saatava mukaan harjoituksiin aina 85-vuotiaisiin miehiin (Senior Citizen) saakka. Onneksi minulla ei ole tämän maan kansalaisuutta. Se tietäisi vielä vähintään 15 vuoden pestiä.

Taisteluinnon kohottamiseksi Escalante otti muutamia lähihistorian esimerkkejä pienistä maista, jotka olivat pärjänneet taistelussa ylivoimaista vihollista vastaan. Hän mainitsi Israelin ja Pohjois-Korean voitokkaat taistelut. Eniten palstatilaa sai kuitenkin piskuinen Suomi ja sen talvisota.

Kirjoituksen luettuani olin hämmentynyt. Toisaalta olin ylpeä suomalaisuudesta. Onpahan suomalaisilla aikamoinen maine, kun se on kiirinyt tänne Kaakkois-Aasian takakulmaan saakka. Ja olihan siellä isänikin. Mutta, mutta… suomalaisten talvisota paikallisten militaristien käsissä, ei näytä hyvältä. Emmekö me suomalaiset ole kuitenkin ponnistelleet vuosikymmeniä rauhan säilyttämisen puolesta. Eipä sitä juuri tunneta.

Perjantaina 12.6. vietettiin Filippiinien itsenäisyyspäivää. Sen kunniaksi tapahtui monenlaista juhlamenoa. Täällä Makatissa oli mielenosoitus Kiinan suurlähetystön edessä. Siinä ei juuri kuvia kummarreltu, vaan kiinalaisille näytettiin keskisormea. Sanoma oli hyvin selvä: ”Go away”. 

Kaikesta liennyttelystä huolimatta kiista Spratleyn saarista on kiristymässä. Kiinalaiset eivät pura rakennelmiaan saarilla. Amerikkalaiset eivät suostu kiertämään saaria ylilentäessään.

Suomen talvisotakin on nyt sitten valjastettu Spratlyn saarien puolustamiseen. Mahtaako se toimia? Meillä oli sentään liittolaisena kireät pakkaset. Niitä ei saa siirrettyä näille leveysasteille.